Aikuisten miesten kirjeenvaihto

Mikä?

Kirja sisältää Kotiteollisuuden Jouni Hynysen sekä Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan kirjeenvaihdon vuosilta 2007-2009, nimeltään Rillipää ja läski. Houkutteleva nimi, eikö? 

Mitä kirjeistä voisi sanoa? He eivät ole ystäviä aloittaessaan (eivät kyllä tavatessaan ole nyrkkiäkään pöytään lyöneet), mutta kirjeenvaihdon myötä he oppivat tuntemaan toisiaan paremmin.

Ruusut

Hynysen kirjeet ovat lukemisen arvoisia. Ne ovat helppolukuisia ja niissä on jokin tolkku, vaikkei hän itse ehkä olisi sitä mieltä. Purskahdin jopa nauruun sivulla 55. Harvoin kirjaa lukiessa on niin paljon naurattanut.

Kirjeissä tulee ilmi ne kaksi asiaa, jotka rock-muusikkoihin yhdistääkin: juominen ja biisien tekeminen. Ensimmäistä vieroksuin läpi kirjan. Toinen oli kiinnostavaa luettavaa.

Kirjeet eivät ole ainoastaan pintaraapaisuja muusikoiden elämään, vaan siellä on muutama melkoisen vakavakin juttu. Ja hienoinen yllätys.

Risut

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en jaksanut lukea kuin arviolta 50 % kirjasta. Jätin nimittäin lukematta Liimatan kirjeet, lukuunottamatta kahta ensimmäistä. Pahoitteluni, mutta niissä ei ollut maallikolle päätä eikä häntää. Nekin olisi ollut kiva lukea, mutta nyt kävi näin.

Ihmettelen, miksi nämä kirjeet on edes julkaistu. Miksi itse lainasin kirjan? No siinä oli Hynysen kuva.

Arvio

Puolet kirjasta jää lukematta. Ihmetyttää miksi tämä on julkaistu. Toisaalta naurattikin.

*1/2

Sinuhe - tämän jokaisen pitäisi lukea?

Pureudutaan hetkeksi klassikkojen pariin. Miltä kuulostaa Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen?

Mikä?

Kirja kertoo kallonporaaja, eli lääkäri Sinuhen seikkailuista. Ja todettakoon, että seikkailuja ne todellakin ovat olleet. Sen verran voi paljastaa, pilaamatta juonta, että juopottelu ja naisten kanssa "ilotseminen" tulevat kirjassa tutuksi, "sillä näin on aina ollut ja on aina oleva". Yksityiskohtiin ei mennä viimeksi mainitun kanssa kuitenkaan sen kummemmin. Kirja on Sinuhen elämänkerta, joten tarinoita riittää, aina naisesta nimeltä Nefernefernefer, nokkelaan orjaan nimeltä Kaptah.


Ruusut

Tähän on vaikea keksiä mitään. Kirjan kieli on yhtenäistä. Samanlaista alusta loppuun. Jos tätä lukee pitemmän aikaa yhteen menoon, huomaa ajattelevansa kirjan kielen tavoin.

Risut

Miksi tämä on klassikko? Kirja on puuduttava ja tylsä. Vaikea kuvitella Sinuhea kenenkään kirjahyllyssä. Ensimmäinen jännittävä asia tapahtuu noin sivulla 313. Jaksavatko kaikki edes lukea kirjaa niin pitkälle? Jännitys ei kauaa kestä, vaan lopahtaa alkuunsa.

Kaikkia henkilöitä ei muista, jos henkilö esiintyy edellisen kerran sivulla 245 ja seuraavan kerran sivulla 579. 

Arvio

Yksi kerta riitti. Yksi tähti siitä että tapahtumat eivät hypi, vaan tarina etenee kronologisesti. Muutenhan tämä olisi ollut ihan katastrofi.

*

Bridgerton - hitti vai huti?

Voi Bridgerton, mistä sitä aloittaisi? Monet ovat varmaan katselleet Bridgertonia Netflix-palvelusta. Minäkin meinasin sitä sieltä vilkaista, kunnes luin että sarjan ensimmäinen kausi perustuu Bridgerton - Salainen sopimus -nimiseen kirjaan. Ja minähän mieluummin luen ensin kirjan ja katson vasta sitten sarjan telkkarista.

Mikä?

Bridgerton sijoittuu vanhoihin aikoihin, jolloin naisten tehtävänä on ollut mennä tarpeeksi hyviin naimisiin. Bridgertonin perheen Daphne on juuri tällaisessa tilanteessa. Simon Basset taas on nuorimies, joka ei aio ikinä purjehtia avioliiton satamaan. Tutustuttuaan Daphe ja Simon päättävät leikkiä rakastavaisia: näin miehet rupeavat kiinnostumaan mukamas saavuttamattomasta Daphnestä ja Simon puolestaan saa olla rauhassa muilta morsianehdokkailta. Miten leikissä käy, pysyvätkö roolit päällä vai kehkeytyykö heille jotain syvempää?

Ruusut

Kirjan mielenkiintoisin henkilö oin Simon, jolla on oma taakka kannettavanaan.

Romaanin alkuasetelma on jopa mielenkiintoinen. Yleensä tähän aikakauteen sijoittuvissa romaaneissa pyritään kursailematta etsimään hyvää avioliittoa, mutta Bridgertonissa tehdään sopimus: teeskennellään rakastavaisia, huijataan vähän ihmisiä. Salaisesta sopimuksestahan kirja kertookin. Valitettavasti nimi ei kanna kovin pitkälle.

Risut

Nyt tulee soraääniä.

Täytyy sanoa, että kirjan jaksaa lukea vain siksi että itse sarja on paistatellut otsikoissa ja ennakko-odotukset ovat korkealla. Lukiessaan odottaa koko ajan jotain tulevan, mitä ei sitten kuitenkaan tapahdu. 

Jo ensimmäisessä luvussa on liikaa (täysin turhanpäiväistä) dialogia, ettei voi kuin ihmetellä. Sama tyyli jatkuu koko kirjan läpi. Ehkä sillä dialogilla on tavoiteltu hyviä henkilökemioita ja nokkelia repliikkejä, mutta rivit ontuvat pahasti. Dialogit ovat vaivaannuttavia, liian imeliä jopa.

 

Keskeytin Bridgertonin lukemisen kaksi kertaa lukeakseni kaksi muuta kirjaa. Tässä kirjassa ei ole mitään koukkua ja loppuratkaisukin on aistittavissa.

Salainen sopimus on Bridgerton -kirjasarjan ensimmäinen teos. Toinen kirja kertoo Daphnen isoveljestä. Ensimmäisen osan perusteella en kyllä aio lukea toistakaan osaa. Ja jos tämän kirjan perusteella pitää päättää katsonko Bridgerton -sarjaa Netflixistä, vastaus on hyvin yksinkertainen: en.

Arvio

Anteeksi, Bridgerton. Annan yhden tähden helppolukuisuudesta ja siitä Simonin henkilökohtaisesta taakasta.

*

Kirja, jossa on taattua draamaa

Tämän 1800-luvulle sijoittuvan kirjan on kirjoittanut Julian Fellowes. Saman herran kynästä on syntynyt Downton Abbey - tv-sarja, eli jokseenkin odotukset ovat korkealla. Romaanin takakannessakin mainitaan että kirja on lääkettä kyseisen sarjan riippuvuuteen. Toisaalta tällainen kirjallinen hypetys epäilyttää, sillä muuten en ole nähnyt Belgraviaa mainostettavan. Tässä siis Julian Fellowes ja Belgravia.

Mikä?

Kirjan alkuasetelma on varsin perinteinen, kielletty rakkaus -tyyppinen. Sophie ja Edmund rakastuvat toisiinsa, mutta yhteistä tulevaisuutta heillä ei voi olla, sillä mies on korkea-arvoinen ja nainen taas hyvin vähäpätöinen, torikauppiaan pojantytär. 1800-luvullahan moinen liitto on ollut sula mahdottomuus. Ja siitä se sitten lähtee.

Kovin paljon enempää Belgraviasta ei voikaan paljastaa.

Ruusut

Alun jälkeen tarinassa alkaa näkyä, että kirjan kirjoittajalla on draama hanskassa. Ei Fellowesia turhaan ole kehuttu. Yhdessä vaiheessa sattui sen luokan käänne, että itsekin räpyttelin ripsiäni hämmästyksestä ja minun piti oikein kertaalleen lukea kirjan takakansi.

Jos tämä tarina sijoittuisi nykyaikaan, ei siitä romaania pystyisi kirjoittamaan. Kirja on hyvin sidoksissa sinne 1800-lukuun.

Risut

Yksi asia, joka minua hämmentää on miksi kirjan nimi on Belgravia. Belgraviaa juuri tässä kirjoitusasussa ei taideta mainita kirjassa kuin kerran. Nimeksi olisi sopinut jokin joka kuvaa romaania paremmin, joku hieman nasevampi. 

Risuja siitä, että kirjan luvut ovat liian pitkiä eikä niiden nimeä enää muista luettuaan muutaman sivun.

Kirja ei ole alussa niin intensiivinen että se koukuttaisi lukijan. Siitä puuttuu jonkin sortin vetovoima. Tämä onneksi paranee lukiessa, sillä loppua kohden kirjaa ei malta enää laskea käsistään.

Pieni miinus myös loppuratkaisusta.

Arvio

Muutamasta risusta huolimatta, suosittelen!

* * * *